Innostun lajista kuin lajista, jossa on mukana pallo (tai joku muu peliväline) ja lisäbonusta tulee lajin haasteellisista pelikuvioista. Lenkkeilyä olen kuitenkin aina inhonnut. Enkä vähiten sen tylsyyden, yksitoikkoisuuden ja rankkuuden takia. (Viime kesänä vielä ihmettelin, mitä järkeä on erilaisissa juoksutapahtumissa. Tyypit maksaa, että pääsee juoksemaan. What!?) Mitä ihmettä on siis tapahtunut, että olen mukana juoksemassa puolimaratonia tulevana lauantaina? Sitä minäkin tässä ihmettelen, isosti.
Aikaisemmin saatoin pakon edessä juosta kolme kilometriä, joskus jopa neljä (kerran vuodessa), mutta sen jälkeen olin lopen kyllästynyt ja täydellisen hengästynyt. Niin moni väitti vuosien mittaan, että juoksuun jää muka koukkuun, kun sitä vaan alkaa tehdä säännöllisesti. Ja höpöhöpö, uskoin olevani ainutlaatuinen poikkeustapaus. Syön sanani. Viimeisen puolen vuoden aikana olen jopa jäänyt koukkuun lenkkeilyyn. Suurimmat tekijät tähän käänteeseen ovat olleet run for freedom, lenkkiseura, run keeper ja hyvät musalistat.
Halusin olla mukana haastamassa itseäni ja muita ihmiskaupan vastaiseen työhön. Tiesin melko nopeasti, että tämä on asia, jonka puolesta haluan voittaa lenkkivihani. Kuin tilauksesta pääsin mukaan naapureista koostuvaan lenkkiporukkaan, jonka kanssa tarvoimme läpi talven samoja lenkkiteitä. Aluksi olin hyvin hiljaa ja koitin selvitä hengissä. Jossain vaiheessa pystyin jo puhumaan muutaman lauseen hengästymättä ja siitä se sitten lähti. Monet kuulumiset, ilot ja rutinat ovat jääneet lenkkipoluille. Myöhemmin olen oppinut myös nauttimaan yksinjuoksusta, mutta ilman lenkkiseuraa ei aloituksesta olisi tullut kyllä minulla yhtään mitään. Nostan run keeperin tähän kovatasoiseen seuraan, mutta siitä on oikeasti ollut apua. Ilman tuota vekotinta olisin turhautunut aika nopeasti, ettei mitään tapahdu juoksukunnossani ja vauhdissa. Vauhtia ja matkaa mittaavasta vekottimesta on ollut hyötyä varsinkin nyt keväällä, kun aloitin juoksemaan erilaisia lenkkejä ja jouduin tekemään niitä enimmäkseen yksin. Seuralaiseni näillä lenkeillä oli kovin hiljainen, mutta kertoi kuulumiset monotonisesti viiden minuutin välein. Välit täytin miltei aina musiikilla ja opin tykkäämään tai ainakin selviytymään lenkeistä yksinkin. Nyt saatan jopa lähteä lenkille yksin ja ilman musiikkin eikä se enää oleedes kuolettavan tylsää. Outoa.
Tässä ollaan. Jos tällaisia ihmeitä tapahtuu, niin kaikki on mahdollista :)
